sunnuntai 30. marraskuuta 2014

matka läpi joen



3.5.2013



   Perjantaina kolmas toukokuuta koitti viimein päivä, jolloin kaikki paperille rustattu oli tarkoitus saattaa toteutuksen tasolle. Edellisyö kului pitkälle pakkaamisessa ja aamuvarhain matka läpi joen saattoi vihdoin alkaa. Matka tuntemattomaan alkoi Poikkipuoliaisen rannalta YLEn radiohaastattelulla. Toimittaja oli varma että naamavärkkimme ainakin saisivat lisäväriä aurinkorasvan unohduttua kotiin. 
   Kinnunen kuvasi Hankin ensiopetusta melomisen maailmaan ja minä nappasin rannasta valtavan hauen kudultaan kameran eteen. Vonkale halusi toivottaa Lumon katsojille terveiset. Jätimme hauen kutuunsa ja lähdimme pikkuhiljaa pohjapadon ylitse lipumaan kohti etelää. Pekka ja Hank kävivät läpi melonnan lyhyttä oppimäärää alkumatkan ja hyvältä meno näyttikin. Alkumatkan ongelmat koskivat lähinnä joen tiheää pöheikköisyyttä, mutta meillä oli tahto, taito ja välineet.
   Welhonpesän Pyranha- kajakeissa mukanamme kulkivat vain välttämättömimmät varusteet. Loput tulivat Kinnusen autossa tiestöä pitkin. Varusteet oli pakattu kumipusseihin ja kannella, kuminauhan alla olivat kartat, radiopuhelimet, kalastusvälineet sekä Pekalla jumalaton oksasaha pahimpia ryteikköjä varten.
   Aina välillä otimme radioyhteyden kuvaajaamme ilmoittaaksemme lähestyvämme seuraavaa kuvauspaikkaa.  
   Ensimmäistä leiriä varten olimme vieneet Palojärven rantaan Kasevan suuren kumiveneen kuvauskalustoa varten, yöpyisimmehän kuitenkin saaressa ja näin ratkaisimme kuvauskaluston logistiset kysymysmerkit.
   Joessa vettä riitti ja meno oli perin sulavaa. Erään kuntoutuslaitoksen kohdalla virrassa pyöri tavallista enemmän pulloja, mutta muuten ei suurempia roskia matkalla nähty. Muutamien patojen ja ahtaiden sillanalitusten jälkeen saavuimme Tervalammelle ja väistimme joutsenparin lännen puolelta. Aurinko paistoi ja aina väliin rauhan rikkoi radiopuhelimen kutsurähinä.
   Huhmarin jälkeen tapahtui se mitä olin pelännyt. Hank oli tippunut kyydistä ja koko retki sai dramaattisen käänteen. Teimme nopeat tilannearviot ja päädyimme soittamaan paikalle apua.
Hank oli jäänyt meistä muista perään ja huomasimme hänen puuttuvan vasta tauolla. Homma näytti hetken erittäin pahalta, mutta ambulanssihenkilökunnan nopea ja ammattimainen toiminta sai meidät rauhoittumaan. Päätimme että jatkamme matkaa, sillä tällaisista tilanteista oltiin keskusteltu ennen matkaa ja yksipuolinen päätös oli että matka vietäisiin loppuun asti, tuli mitä tuli.
   Minä hinasin Hankin kajakin aina Palojärven rantaan saakka, mistä se vietiin autokyydillä Siuntioon odottamaan. Hank kiidätettiin Lohjan sairaalaan ja muu porukka leiriytyi hieman synkissä ajatuksissa Palosaareen.

   


   
   Aivan kuin ongelmia ei olisi ollut jo tarpeeksi, huomasi Kaseva kesken kuvauskaluston siirtoa että kumivene vuotaa. Puolityhjänä sai ensimmäisen kuorman kuitenkin tuotua saareen ja onneksemme saimme lainattua Palojärven Rusthollista moottoriveneen, jolla lopputavarat kulkivat saarileiriin jo paljon joutuisammin. Pystytimme laavumme josta tuli luovan hulluuden ja jonkinlaisen guggenheimin museon välimuoto. Tunnelma oli kireä, sillä jokainen oli kaiken tapahtuneen lisäksi nälissään ja väsynyt. Elokuvan ja melomisen yhdistäminen käy voimille.
Saimme kuitenkin nuotion pystyyn, ruokaa sisään ja pian saaresta kuuluikin syvä kuorsaus.
   Seuraava päivä meni jo joutuisammin ja leiriydyimme Kurkiksen padolle. Saimme hyvän soiton sairaalasta ja kuulimme että ystävämme pääsee ulos lähipäivinä.
   Kaikkea en matkasta viitsi paljastaa, sillä haluan jättää katsojalle kuolleita kulmia itse elokuvaan. Sanon vain että matka läpi joen oli monella tapaa erittäin haastava ja ikimuistoinen.
Matkasta on tallentunut kuvamateriaalia kuudella kameralla niin paljon että leikkauskäsikirjoitukseen oli hyvin hankalaa valita se paras kerma päältä. Olen kuitenkin sitä mieltä että mikäli jokeen haluaa tosissaan tutustua on se melottava päästä päähän. Joki on lumoava, mutta sitä täytyy myös kunnioittaa. Luonto osaa olla hyvinkin palkitseva, mutta on tiedettävä riskit ja varauduttava myös pahimpaan.

tiistai 25. marraskuuta 2014

recce



20.4.2013





Olin lähettänyt Siuntion kunnanjohtajalle henkilökohtaisen kirjeen, jossa selitin filmiprojektimme mahdollista positiivisia vaikutteita kunnan näkyvyyden suhteen.
Kyselin samalla voisiko kunta jollain tapaa edesauttaa projektimme näkyvyydessä.
En koskaan saanut vastausta kirjeeseeni.

Eräs elokuvaan haastattelemani vanhempi kuntavaikuttaja ehdotti visiittiä kunnantalolle tylsän kirveen kera. Päätin kuitenkin että mikäpä siinä jos kunta, josta Helsingissä ei monikaan tiedä, ei halua minkäänlaista tunnettavuutta mediassa niin antaa asian olla. En kysy toistamiseen.
Ajattelin muuttaa koko projektin sisällöllisesti koskemaan pelkästään suomalaista jokiluontoa. Siuntiosta ei välttämättä tarvitsisi mainita sanaakaan.





Veijo Hämäläinen esittelee Henriksforsin torppaa sisältä käsin



Pääkuvaajamme Kinnunen yllätti positiivisesti hankittuaan rapakon takaa Phantomin, kopterin johon saimme kameran kiinni. Ilmakuvausongelmamme oli vihdoin ratkaistu!
Testilennettiin kopteri maaliskuisella Sjundbyn koskella ja saimme huomata ettei tuuli
ole kopterikuvauksen kannalta ollenkaan hyvä juttu. Varsinkin kopterin noustua kivilinnan kattojen ylle meno oli hieman turbulenssipainoista, joka vaikuttaa tietenkin kaikkeen. Pääosin kuitenkin kuvan laatuun.  
Olin aiemmin saanut erään ulkopuolisen kopterikuvaajayrittäjän innostumaan filmistämme sen verran että näkyvyyden hinnalla lupautui tulemaan joelle huhtikuussa hieman kookkaammalla ja tyyriimmällä kopterilla. Kyseinen Kuvaamo Valo oli kunnostautunut kopterikuvauksillaan useassa kotimaisessa musiikkivideossa. Myös yleisradiosta soittivat ja halusivat tulla kuvaamaan jokimatkastamme pätkän uutisiin.



Maaliskuussa 2013 oli viimein kauan suunnitellun jokipalaverimme eli reccen aika.
Jokipalaveri poikkeaa melkoisesti tavallisten toimistopalaverien luonteesta. Siinä missä konttoripaltsussa toimistoväki istuisi pitkän pöydän ääressä virvoitusjuomapulloineen ja dallaspullineen jokipalaverissa körötellään pitkin maalaismaisemaa toistasataa kilometriä kuvauslokaatioita, koskia ja siltoja tarkastellen.



     Henriksforsin niityllä makkaranpaistossa. vasemmalta oikealle: Pekka Pitkänen, 
minä, Kaseva, Kinnunen ja Veijo Hämäläinen, tilan isäntä





Palokosken Henriksforsin vanhalla taksvärkkitilalla tapasimme sovitusti Veijo Hämäläisen, tilan nykyisen isännän, joka loihti niitylle valgian makkarataukoamme varten. Pitäähän kuvaustalkoolaistenkin joskus syödä. Hämäläinen esitteli mielenkiintoista miljöötä ja kertoi seudun historiasta. Tila sijaitsi Vihdin ja Siuntion rajalla, joten siltäkin osin historiikista ei väriä puuttunut. Rajaseuduilla tuppaa aina tapahtumaan kaikenlaista kerrottavan arvoista.

Hieman pohjoisempana kuvasimme pätkän tarinallista traileriamme ja koska suurpiirteisenä luonteena olin käsikirjoittanut itseni kahlaamaan jäisen kosken yli löysin itseni pian uimasta jäisessä suvannossa vaatteet päällä. Virtaan katosi toinen vaelluskenkäni; joki oli verottanut ensimmäisen uhrilahjansa. Eli jos joskus löydät jokirannasta vettyneen Haltin saappaan tiedä että se on minun. Palauttaa ei tarvitse.







    kuvauslokaatioita ja tulevaa leiriä tutkimassa Kurkiksella.








Kiertelimme jokea loppupäivän ja tulimme siihen kristilliseen tulokseen että kantaisimme kajakit maitse eräiden pahimpien koskien ohi. Jokimatkalle tulisi pituutta 50 kilometriä ja laskimme matkaan menevän ainakin yksi viikonloppu. Saa nähdä tarvitaanko myöhemmin joitain uudelleenkuvauksia.
Leirit olivat Palojärven Palosaari sekä Kurkis.
Itseäni vain mietitytti Hankin melontataito, jota ei koskaan päästy hiomaan.
Melonnassa tärkeintä kuitenkin lienee tuntuman saaminen kajakkiin ja sitä kautta oman
tasapainon löytäminen koko uuteen liikkumismuotoon.

ruma eskimo








9.3.2013


Kolmisen viikkoa takaperin pidimme jokifilmikokoonpanon kanssa miitingin koskien lähinnä tulevaa jokimatkaa ja vastuualueita. Kaffemukien äärellä ristittiin Kinnunen jokimatkan rantakuvaajaksi.
Kajakeissa meillä oli lisäksi vedenpitävät GoPro-kamerat vauhdikkaampaa materiaalia varten.
Hank vastaisi aikanaan musiikkipuolesta ja osallistuisi retkikuntaan. Hän ei kuitenkaan ennen ollut melonut kajakinmittaakaan, joten Kaseva lupasi organisoida porukan muutaman tunnin allastreeniin Nummelan uimahallille. Kysymysmerkiksi nousi myös akkujen lataus matkan varrella.
Kasevalla oli tähänkin ässä hihassaan. Ongelma ratkesi aggrikaatilla. Henkka hoitaisi musiikkipuolen kunhan niin pitkälle aikanaan päästäisiin.
























Maaliskuu koitti ja suuntasimme Kasevan kanssa Nummelan uimahallille sovittuihin Hiidenveden Purjehtijoiden kajakkiharjoituksiin. Edessä oli intensiivinen kaksituntinen, jonka aikana olisi opeteltava ns. eskimokäännös. Tämä oli mielestäni tärkeä oppi, sillä toukokuussa kun jokimatka koittaisi olisi veden lämpötila perin alhainen ja kajakin kaatuessa olisi kaikkien kannalta parasta päästä rantaan omin avuin ja mahdollisimman ripeästi. Tietenkään rokkitähtemme Hank ei päässyt mukaan, vaikka juuri häntä silmälläpitäen olin harjoituksia ehdottanut. Itselläni oli kokemusta vain muutamasta keikasta Helsingin ympäristössä, mutta muusikkomme oli asian suhteen aivan noviisi.
Täällä kuitenkin nyt oltiin, Sievisen henkeä kantavassa hallissa, jonka altaassa pyöri kokeneita melojia Hiidenveden Purjehtijoista. Vastoin heidän odotuksiaan opin kuin opinkin niin sanotun melattoman eskimon, eli ruman eskimon tekniikan perin nopeasti. Rumassa eskimossa käännetään kajakki ilman melaa, pelkkää käsitekniikkaa käyttäen. Kaseva hallitsi käännöksen myös tunnin jälkeen.

Saunassa tehdään suomalaisen tavan mukaan aina hyviä diilejä eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta.
Saimme houkuteltua jokimatkalle mukaan oman melontaekspertin Hiidenveden Purjehtijoiden riveistä. Pekka Pitkästä ei tarvinnut kauaa kysellä mukaan, kun homma olikin jo sovittu.
Orastava poskiontelon tulehduksenikin lähti perin hyvin röörien puhdistauduttua kloorivedellä.


maanantai 24. marraskuuta 2014

kameroita, koptereita ja kajakkeja

16.2.2013


Talvi ollut ihanteellinen talvikuvauksille; lunta on ja kelitkin pysyneet melko kameraystävällisinä.
Sågarsin serpentiineillä olen saanut joitain kohtalaisia ruutuja koskikaroista, mutta pääosin olen vain kuvannut talvista jokea. Läheltä ja kaukaa. Lumisen luonnon yksityiskohdissa piilee jotain sykähdyttävää. Sitä harvemmin kiireeltään ehtii istuutua oikein ajan kanssa alas kinokseen ja tutkia talven erikoisia jäämuodostelmia, lumisaarekkeita ynnä muita. Luonnossa ei saa olla kiire.

Sain elokuvan musiikkipuoleen tekijämiehen mukaan. Hank Newman, joka vastaa useamman heavykokoonpanon kitarasaundeista ja lyriikoista lupautui projektiimme mukaan.
Hankin kautta sain elokuvalle pääkuvaajan, Juha Pekka Kinnusen, jonka kuvauskaluston laajuus sai minut uskomaan tulevaan projektiin aivan uudella tasolla.
Tähän mennessä olin kuvannut jokea vanhalla järjestelmäkamerallani ja usein pelkällä käsivaralla.
Sen takia varmaan ns. käyttömateriaalia ei helpolla tullutkaan.
Sovimme alustavasti tulevan toukokuun jokimatkan pääkohdista. Hank lupautui retkikuntaan mukaan ja Kinnunen toimisi ns. rantakuvaajana radiopuhelinyhteyksien kantamalla.

Klaukkalalaiselta pitkänlinjan melontayrittäjältä Welhonpesältä saimme sovittua kolmen kajakin sponsoripohjaisen lainan viikonlopuksi heti vapun jälkeiselle viikonlopulle, jolloin vesi olisi tarpeeksi ylhäällä. Tosin oli myös pieni riski jäiden suhteen olisivatko ne ehtineet sulaa pois.

Yhtäkkiä pienimuotoisesta jokidokumentista oli rakentunut hieman monimutkaisempi projekti liikkuvine osineen ja epävarmoine aikatauluineen.
Edessä oli vielä ns. recce, eli kuvauspaikkojen läpikäynti koko joen mittakaavassa.
Tuli tiedustella paikat toukokuun valo-olosuhteiden mukaan, sekä tutkia joen kosket, sillat ja muut mahdolliset ongelmakohdat. Retkikunta koostui nyt kolmesta miehestä, minusta, Tapani Kasevasta ja Hankista.











Projektimme oli kuin lastu virrassa joka vei sitä koko ajan eteenpäin. Ohjaajana minun työni oli saattaa tuo lastu syvempiin virtapaikkoihin, joissa siihen tarttuisi joen luonne.

Olen viettänyt tammi-helmikuun vaihteen pitkälti myös sähköpostien lomassa. Eri kopterikuvausfirmoja olen houkutellut mukaan projektiin, mutta pelkkä näkyvyys elokuvassa ei ota tuulta purjeisiin. Madventuresin Riku Rantala antoi erään kopterifirman tiedot, mutta eivät uskaltaneet lähteä mukaan, kun vaakakuppiin oli meillä tarjota vain mainosta.
Eräs taho lupasi hankkia Cessnan käyttöön ilmakuvauksia varten, mutta sekin lupaus kuivui ajan saatossa kasaan.

Matkakuvausten suunnittelupalaveri sovittiin vihdoin helmikuun lopulle.
Vaikka joki on osin jäässä, virtaa projekti kiihtyvällä voimalla eteenpäin.
Täytyy vain vauhdissa muistaa pitää koko idean punaisesta langasta kiinni, kunhan sen ensin jostain löytäisi.



sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Palojärvi



Aloin projektin edetessä tietenkin hamuta tietoa ja historiaa kokolailla joen pituudelta ja huomasin pian lukevani Palojärven värikästä historiaa.
Oli kaikenlaista kulkuria, erakkoa, metsämiestä, luonnonparantajaa, filmitähteä ja kirjailijaa
pyörinyt sen maisemissa.
Palosaari, jonne olin suunnitellut jokimatkamme ensimmäisen leirin, oli toiminut kyläläisten
juhlapaikkana jo viime vuosisadan alussa. Kirja johon uppouduin oli kylätoimikunnan
aikaansaannos.
On hienoa huomata kuinka joukko toimeliaita kyläläisiä lyövät viisaat päänsä yhteen ja
tarttuvat näinkin työlääseen projektiin. On tärkeää ihmiselle tuntea paikkansa, kuntansa,
asuinsijansa, menneisyyden, juurensa. Se lisää itsetuntoa ja yhteenkuuluvaisuutta.

Tarinankerronta ja varsinkin tarinan jatkaminen tuleville polville on tärkeää.
Sen takia kai itsekin osaksi tällaiseen filmiprojektiin hurahdin.
Meidän vastuullamme on kuunnella edellistä sukupolvea, ottaa virheistä opiksi ja välittää
tarina edelleen seuraaville, lapsillemme ja heidän lapsille.
Me elämme ikuisesti vain tarinan myötä, meidät muistetaan tarinan kautta.
Mitä parempi tarina, sitä kauemmas se kantaa ihmisten puheissa ja muistissa.























Jokainen meistä voi vaikuttaa tähän tarinaan, miten se kerrotaan ja miten se muistetaan.

Takaisin Palojärvelle. Tai Palajärvelle, paikalla on kaksi nimeä. Tarina on lähtenyt tässäkin
elämään kahta eri tietä.
Näissä maisemissa tosiaan on kesiään viettäneet mm. Lapatossu-elokuvien Vinski,
Kaarlo Kartio ja Kartion muassa paikan löysi myös Palon Tauno perheineen.
Alajuoksulla kesiään käännöstöidensä parissa vietti myös Pentti Saarikoski.
Ida Sohlman oli kuulu luonnonparantaja. Henriksforsin isäntä ja torppari 4. polvessa Kaarlo
Wikholm esitti 1977 torppamiljöön suojelemista, jossa tilassa se nykyisin on.
On Piilin Pappaa, Kivilän Jussia, Hurja-Oskua sun muita.
Metsä-Mamppi, erakko jota yritettiin vanhoilla päivillään houkutella turvekammistaan vanhainkotiin.
Mies eli kuten eli eikä taipunut yhteiskunnan holhoukseen vaan hukuttautui lopulta Hiidenveteen.

Palojärvi maisemineen on mielestäni yksi koko joen kiinnostavimmista kohteista.
Varsinkin Palokoski on käynnin arvoinen paikka.

maanantai 17. marraskuuta 2014

nollabudjetti




NOLLABUDJETTI

31.1.2013


Työt jokiprojektin parissa ovat keskittyneet lähinnä sähköpostien 
lähettelyyn ja materiaalin ruinaamiseen jos jonkinlaisten sponsorikehitelmien kautta.
Näkyvyysvaje ratkesi Kirkkonummen sanomien tekemän haastattelun kautta.
Kunnan ainoassa lähipubissa kävin vastaamassa toimittajan kysymyksiin ja 
keksittiin ottaa kuvat Sjundbyn koskella, jossa kuningasidea koko projektiin
aikanaan syntyikin. Kuva kosken partaalla kykkivästä tuottajanalusta päätyi
etusivulle ja auttoi kiinnostuneita tahoja löytämään projektini.

Parempaa kalustoa kyselty Minoltalta, Rajalalta, Canonilta, paikalliselta 
kuvakauppiaalta, Nikonilta, Hasselbladilta sun muilta alan toimijoilta.
Kukaan vain ei usko tuntemattomaan nimen suuruudenhulluihin puheisiin
tulevasta jokielokuvasta. En ihmettele.
Vihreääkin valoa on näkynyt ainakin kajakkivuokraamon suunnalta.
Welhonpesä Klaukkalassa suostui lainaamaan kulkupelit joelle.
Sähköpostirumba jatkui aina maan rikkainta miestä myöden.
Hänellä kun oli yhteys itämeriprojektiin ja joethan laskevat
juuri sinne. Hyvä yritys.  

Kävin säännöllisesti joella kuvaamassa, mutta pelkän järjestelmäkameran 
turvin en nähnyt kovin ruusuista asetelmaa laadukkaalle filmilleni.
Alkoi näyttää vahvasti sille että tuotanto vietäisiin läpi
nollabudjetilla.

Mahdollisiin kesän haastatteluihin on ilmoittautunut jo ihmisiä ja olen
kaikesta budjettivajeen nostattamasta sisäisestä myrskystä huolimatta
vakuutellut projektin ainutlaatuisesta luonteesta. No mutta sitähän se oli,
Suomen halvin kokoillan luontoelokuva!
Koko ajan kuitenkin uskoin että homma lähtee loivaan nousuun
ja että asioilla on tapana järjestyä kunhan niihin itse uskoo ja 
pysyy asiaan motivoituneena.

Independent-tuotannossa on se hyvä puoli että kukaan ei ole
puhaltamassa niskaan aikatauluista, vaan itse saa määrätä tahdin.
Tosin yksintekemisessä piilee suuri vatsahaavan riski, varsinkin
jos homma alkaa todella paisua käsistä ja jokaisesta langasta
haluaisi pitää itse kiinni.

Olin jo päässäni hahmotellut elokuvan rakenteen.
matka läpi joen, ihmisten tarinat ja luonnon vuodenkierto.
Sen tarkempaa käsikirjoitusta en vielä tehnyt, nyt oli vain
saatava valtavat määrät materiaalia talvisesta virrasta.
Kaikki aikanaan..




























sunnuntai 16. marraskuuta 2014

avantouimari



 

 

ELOKUVAN ENSIMMÄISET KUVAT

20.1.13

Lähdin Siuntion Myllykylän vanhalle voimalaitokselle etsimään koskikaraa, tuota avantojen mestaria elokuvaamme. Onnekseni koski oli auki vaikka muuta pelkäsinkin 30 asteen pakkasten jälkeen.
Hetkisen rupattelin paikallisen asukkaan kanssa, jonka vuoden ikäinen Romaniasta tuotu vahtikoira haisteli innokkaana huurteista kuvauskalustoani.
Kiertelin vanhan laitoksen viereistä koskea ja yhtäkkiä siinä nivan partaalla keikkui koskikara,
kuin odotellen minua. Onnekseni alku meni lähestulkoon Strömsön malliin ja sain pätkiä linnusta melko tilauksesta. 300 millinenkin oli jo kiinni.
Kymmenen sekunnin vakaata tilaa tuosta vaikeaselkoisesta jäävesien sukeltajasta.
Tammikuun päivä paistoi huurteisten rantakoivujen lomitse ja ensimmäisen kerran minusta tuntui kuin tästä projektista voisi tullakin jotain.
On selvää että tämänluokan suota kun on lähtenyt ylittämään, tulee pakostakin hetkiä jolloin tekisi mieli heittää lapasta naulaan. Kuitenkin tulee myös niitä hetkiä, jolloin homma niin sanotusti menee putkeen ja niistä hetkistä motivaatio koko valtavaan projektiin rakentuu.
Koko Joen Lumo oli vasta alkutekijöissään, idea oli kutitellut mielessä viime vuoden, mutta nyt tammikuussa olin aloittanut kuvaamisen.

Koskikarasta sain kokonaisuudessa 3-4 ottoa, joita voisi kuvitella käyttävänsä itse elokuvassa.
Joen asukki kertoi rannoilla pyörivän myös saukkoja, joita luulin löytyvän lähinnä vain Pikkalan osuudelta. Nainen kertoi myös kuinka melojat tulevat tuon mahdottomalta tuntuvan voimalan putouksen vauhdilla alas. Putouksen jälkeen on vielä hyvin matala silta alitettavana ja siinä vauhdissa voin kuvitella adrenaliinipiikin mahdollisuuden olevan perin todennäköistä.
Näin jo verkkokalvoillani kuinka retkikuntamme pyörisi tuon helvetin esikartanon pyörteissä eikä näky tukenut omaa käsitystäni fiksusta ja filmaattisesta luontodokkarista.

Kuvaustauolla huomasin että eräästä kajakkivuokraamosta oli vastattu viestiini. Olin lähettänyt kaikkiin mahdollisiin kajakki- ja kanoottivuokraamoihin sähköpostia mahdollisesta yhteistyökuviosta elokuvassamme. Tarkoitus oli saada kulkuvälineet toukokuuksi, jolloin elokuvamme retkikunta meloisi joen läpi.
Kyseinen liike ei suostunut rahoittamaan elokuvaamme, mutta kajakkilaina järjestyisi kyllä.
Lupasin palata asiaan, eli suomeksi lähtisin kilpailutuksen tielle.
Neljän kajakin lisäksi pyydän kalustokuljetuksia joelle ja takaisin. Vastapainona vaa'assa tarjoamme heille palan kakkua mainonnassa. Toivon vain että lehdistöä vielä vaatimusteni jälkeen asia kiinnostaisi. Muutama aviisi ei ollut suostunut ehtoihini elokuva-artikkelin suhteen. Olimme kuulemma liian kalliita lehtitalolle. Tarvitsemme kuitenkin mahdottomat määrät materiaalia kuvauskaluston osalta.

Mutta projektihan on vasta aluillaan ja tunnetustihan kulman taakse ei tulevaa näe.

                                                                                            


                                                                                      Siuntion Sågarsforsilla 20.tammikuuta 2013