3.5.2013
Perjantaina kolmas toukokuuta koitti viimein päivä, jolloin kaikki paperille rustattu oli tarkoitus saattaa toteutuksen tasolle. Edellisyö kului pitkälle pakkaamisessa ja aamuvarhain matka läpi joen saattoi vihdoin alkaa. Matka tuntemattomaan alkoi Poikkipuoliaisen rannalta YLEn radiohaastattelulla. Toimittaja oli varma että naamavärkkimme ainakin saisivat lisäväriä aurinkorasvan unohduttua kotiin.
Kinnunen kuvasi Hankin ensiopetusta melomisen maailmaan ja minä nappasin rannasta valtavan hauen kudultaan kameran eteen. Vonkale halusi toivottaa Lumon katsojille terveiset. Jätimme hauen kutuunsa ja lähdimme pikkuhiljaa pohjapadon ylitse lipumaan kohti etelää. Pekka ja Hank kävivät läpi melonnan lyhyttä oppimäärää alkumatkan ja hyvältä meno näyttikin. Alkumatkan ongelmat koskivat lähinnä joen tiheää pöheikköisyyttä, mutta meillä oli tahto, taito ja välineet.
Welhonpesän Pyranha- kajakeissa mukanamme kulkivat vain välttämättömimmät varusteet. Loput tulivat Kinnusen autossa tiestöä pitkin. Varusteet oli pakattu kumipusseihin ja kannella, kuminauhan alla olivat kartat, radiopuhelimet, kalastusvälineet sekä Pekalla jumalaton oksasaha pahimpia ryteikköjä varten.
Aina välillä otimme radioyhteyden kuvaajaamme ilmoittaaksemme lähestyvämme seuraavaa kuvauspaikkaa.
Ensimmäistä leiriä varten olimme vieneet Palojärven rantaan Kasevan suuren kumiveneen kuvauskalustoa varten, yöpyisimmehän kuitenkin saaressa ja näin ratkaisimme kuvauskaluston logistiset kysymysmerkit.
Joessa vettä riitti ja meno oli perin sulavaa. Erään kuntoutuslaitoksen kohdalla virrassa pyöri tavallista enemmän pulloja, mutta muuten ei suurempia roskia matkalla nähty. Muutamien patojen ja ahtaiden sillanalitusten jälkeen saavuimme Tervalammelle ja väistimme joutsenparin lännen puolelta. Aurinko paistoi ja aina väliin rauhan rikkoi radiopuhelimen kutsurähinä.
Huhmarin jälkeen tapahtui se mitä olin pelännyt. Hank oli tippunut kyydistä ja koko retki sai dramaattisen käänteen. Teimme nopeat tilannearviot ja päädyimme soittamaan paikalle apua.
Hank oli jäänyt meistä muista perään ja huomasimme hänen puuttuvan vasta tauolla. Homma näytti hetken erittäin pahalta, mutta ambulanssihenkilökunnan nopea ja ammattimainen toiminta sai meidät rauhoittumaan. Päätimme että jatkamme matkaa, sillä tällaisista tilanteista oltiin keskusteltu ennen matkaa ja yksipuolinen päätös oli että matka vietäisiin loppuun asti, tuli mitä tuli.
Minä hinasin Hankin kajakin aina Palojärven rantaan saakka, mistä se vietiin autokyydillä Siuntioon odottamaan. Hank kiidätettiin Lohjan sairaalaan ja muu porukka leiriytyi hieman synkissä ajatuksissa Palosaareen.
Aivan kuin ongelmia ei olisi ollut jo tarpeeksi, huomasi Kaseva kesken kuvauskaluston siirtoa että kumivene vuotaa. Puolityhjänä sai ensimmäisen kuorman kuitenkin tuotua saareen ja onneksemme saimme lainattua Palojärven Rusthollista moottoriveneen, jolla lopputavarat kulkivat saarileiriin jo paljon joutuisammin. Pystytimme laavumme josta tuli luovan hulluuden ja jonkinlaisen guggenheimin museon välimuoto. Tunnelma oli kireä, sillä jokainen oli kaiken tapahtuneen lisäksi nälissään ja väsynyt. Elokuvan ja melomisen yhdistäminen käy voimille.
Saimme kuitenkin nuotion pystyyn, ruokaa sisään ja pian saaresta kuuluikin syvä kuorsaus.
Seuraava päivä meni jo joutuisammin ja leiriydyimme Kurkiksen padolle. Saimme hyvän soiton sairaalasta ja kuulimme että ystävämme pääsee ulos lähipäivinä.
Kaikkea en matkasta viitsi paljastaa, sillä haluan jättää katsojalle kuolleita kulmia itse elokuvaan. Sanon vain että matka läpi joen oli monella tapaa erittäin haastava ja ikimuistoinen.
Matkasta on tallentunut kuvamateriaalia kuudella kameralla niin paljon että leikkauskäsikirjoitukseen oli hyvin hankalaa valita se paras kerma päältä. Olen kuitenkin sitä mieltä että mikäli jokeen haluaa tosissaan tutustua on se melottava päästä päähän. Joki on lumoava, mutta sitä täytyy myös kunnioittaa. Luonto osaa olla hyvinkin palkitseva, mutta on tiedettävä riskit ja varauduttava myös pahimpaan.
